Geokätköilyä voisi mainostaa hauskaksi ja turvalliseksi ulkoilulajiksi. Itse olen viihtynyt harrastuksen parissa ja saanut muutaman jästinkin innostumaan lajista. Tämä on myös harrastus, jossa voi kokeilla rajojaan maasto- ja vaikeusluokituksen eri vivahteiden avulla - tähtien kasvaessa alkavat myös hikipisarat lennellä. Nelos- ja vitoskätköillä mitataan fyysisen kantin ohella myös henkistä kestävyyttä. Mukaan tulee Pelko.
Pelko on geokätköilijän paras ystävä, ei vihollinen. Aina toisinaan joutuu keskustelupalstalla lukemaan surullisia juttuja siitä, miten vitoskätköt ovat koituneet kanssaharrastajien kohtaloksi. Milloin tullaan vuorelta alas, milloin avoimesta ritilästä (kuten Saksan tapauksessa kävi). Yleensä tapaturmissa on ollut kyse siitä, että on arvioitu omat kyvyt yläkanttiin eikä ole osattu pelätä.
Mielestäni on tervettä pelätä. Itse pelkään tiettyjä kätköjä jo täällä Suomessa. Puuhunkiipeäminen vielä menettelee, jos on kaveri tukena ja turvana. Saarikätköt menettelisivät, jos olisi kunnon vene (näillä opiskelijan palkoilla ei sellaiseen ole varoja). Siltakätköt alkavat olemaan jo extremeä ja koska minulla ei ole kiipeämiskoulutusta (eikä näin ollen valjaita), niin myös kalliokätköt ovat poissuljettuja koluamiskohteita.
Tarkastelen parhaillaan omia puuttuvia d/t-kohteita. Näinköhän saan tähtilistan kasaan? Toisaalta oikeilla välineillä, oikealla koulutuksella ja oikeilla olosuhteilla mikä tahansa kätkö on logattavissa. Jotkut saarikätköt ovat löydeettävissä/logattavissa myös talvella, mutta onko se sitten "oikeata" kätköilyä - se, että kävelee jäätä pitkin eikä mene kesäisin veneellä? Puhutaan paljon myös oikeudesta loggaukseen, jos kaveri kiipeää ja itse varmistaa maassa. Mielestäni tiimityö ja järjenkäyttö on tässä(kin) harrastuksessa sallittua. Turha molempien on kiivetä, jos toinen on ketterämpi ja osaavampi. Jokainen tyylillään. Tärkeintä on kai tutustua uusiin, mielenkiintoisiin paikkoihin ja ihmisiin.
Oman kanttinsa, niin fyysisen kuin henkisen, mittaaminen ja itsensä voittaminen eri kätköillä on merkittävä osa tämän harrastuksen mielenkiintoa. Suotavaa kuitenkin on, että se maalaisjärkikin säilyisi mukana kätköilyreissuilla. Kaikkia purkkeja tuskin on tarkoitettu kaikkien logattavaksi. Ts. itse voin vain haaveilla jostain Mount Everestin purkista. Minulle riittää, että voitan itseni jollain hieman pienemmällä nyppylällä! Fear is a factor. At least for me.
Ainakin Suomessa on viime aikoina yleistynyt kilpailun merkitys tässä lajissa. Aikaisemmin en huomannut lajissa mitään kummallista tarvetta kilpailla. Nyt ehkä haastekätköt ovat osaltaan tuoneet toisia vastaan kilpailun mukaan. Haastan sinut...pystytkö? Lajia ilmeisesti halutaankin tälläisten haastekätköjen myötä ohjata enemmän kilpailevaksi. Entinen viikonloppukätköilijä haastetaan kätköilemään joka päivä ja eri vaikeusluokissa. Miksen minäkin, kun tuo naapurin Penakin on nuo suorittanut. Ja mitä aktiivisemmalla tavalla seuraat tai olet mukana harrastuksessa, sitä vaikeampi tälläisiä on sivuuttaa. Haasteista onkin äkkiä kehkeytynyt aktiivikätköilijän velvollisuus, jos asian voi näin sanoa. Turha kilpailu ajaa eri tasoisia kätköilijöitä turhiin riskien ottoon ja harkitsemattomuuteen. Haasteet eivät ole pakollisia, mutta oletko kavereitasi huonompi?
VastaaPoistaNiin, tuo haastehommeli on aika kaksijakoista meininkiä. Toisaalta on kiva saada aakkoset, öökköset ja tähdet täyteen. Toisaalta taas samalla katoaa se juttu, joka ainakin minut sai harrastuksen pariin. En sano, etteikö haasteet kiinnostaisi, mutta omien kykyjen ja voimavarojen mukaan. Saarikätköt yms. kiinnostavat, mutta haluan sitä ennen välineet ja taidon kuntoon (se kiipeilykurssi kiinnostaa oikiasti!:D).
VastaaPoista